IRC-Galleria

Ahdistaa niin paljon ja olo on muutenkin niin sekainen, että on pakko kirjoittaa blogiin. Nykyään en tosin arvosta Galleria-blogia lähes yhtään, mutta tykkään taas mielummin pyhittää Pumpkin Patchini enemmän cosplaylle.

Huoh. Olo on mielettömän uupunut, sekä henkisesti, että fyysisesti. Syyttää voi toki muutaman päivän vähäistä unen määrää, sekä naisolentojen kuukausittaista kirousta, mutta ongelma on kutenkin pysyvämpää laatua. Asia on kuitenkin näin, että en enää tunne olevani sinut itseni kanssa missän suhteessa. Tunnen, ettei minua arvosteta. Tunnen oloni syrjäytyneeksi. Elämässäni ei ole enää ilonaiheita, enkä usko enää pystyväni mihin vain. Pelkään tämän johtuvan aikuistumisesta. Ei, en halua sen olevan sitä! Jos minun sisäinen maailmani tulee olemaan tässä tilassa koko elämäni, ei ole enää mitään järkeä elää. Tämän on oltava jotain muuta. Haluan uskoa siihen.... mutta en uskalla uskoa.

Tiedättehän kliseiset romanttisetkomediat, joissa päähenkilö ahdistuu siitä, että hänen läheisimmät ystävänsä, joiden piti pysyä ikuisesti deittailijoina menevät yksi kerrallaan naimisiin? Noh, minun elämäni on juuri siinä pisteessä tällä hetkellä, tosin vielä pahemmassa. Noissa romanttisissakomedioissa kaiken lisäksi päähnekilö löytää jonkun mielettömän kuuman miehen ja kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Olen kahdeksantoista vuotta, enkä ole vuosiin ottanut paineita poikaystävistä tai mistään muustakaan. Nyt kun yksi ystävä kerrallaan löytää jonkun (ja vielä minun läheltäni) tunnen koko ajan jääväni enemmän pyöreän kivimuurin sisään puristuksiin. Muuri symboloi minun kaveripiiriäni, jonka sisällä minä olen, mutta tunnen samaistuvani heihin yhä vähemmän ja samalla menetän avoimuttania, tulen varovaisemmaksi. Salaan tunteitani. Jään ulkopuoliseksi vaikka olenkin sisällä. Enkä pääse ulos. Mikä minut saa ahdistumaan todella paljon on tosiaan se, että minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista säpinää kenenkään kanssa ikinä, ellei Benjaminia 7v. lasketa mukaan. Minut on kerran yritetty iskeä ja kerran ollut, sanoisinko, ainoastaan seksuaalisävytteisessä tyttö-tyttösuhteessa vähän aikaa. Kukaan ei ole koskaan ihastunut minuun. Minä sen sijaaan olen vähän väliä. Yksipuolisia ihastuksia koko elämä. Olisin ihan hyvin voinut viettää elämäni nunnaluostarissa. Sekin sattuisi paljon vähemmän.

Olen pohtinut syitä ulkopuolisuuteeni. Olenko liian vanhanaikainen, koska minusta miehen pitää tehdä aloite? Vanhanaikaisuuskin on varmaan pelkkä tekosyy. Sanotaan se sitten. Olen ihan helvetin ujo. Oloani helpottaekseni joskus yritän epätoivoisesti uskotella itsellen, että suomalaiset miehethän ne on ujoja, kaikkihan me se tiedetään. Joskus harvoin sitten erehtyy itse ottamaan asioista selvää ja minun kohdallani se on johtanut ainoastaan pettymyksiin ja sitä kautta myös tunteeseen, maailmassa ei ole yhtäkään, joka minua rakastaisi tai pitäisi edes tärkeänä.

Toisinaan on juolahtanut myös mieleeni, että todella moni ihminen olettaa automaattisesti olevani jotain muuta kuin hetero. Viime aikoina kaikki on tuntunut päinvastaiselta. Pidän silti ovet avoimena. Tyttöjen kanssa ei ole sytyttänyt vain hyvin pitkään aikaan. Antiheterousoletus taas ajaa minua siihen ajatukseen, että koetaanko minut siten myös siten vastenmieliseksi tai tiputetaan laskuista heti kättelyssä. Siitä kysymys: Pitäisikö minun pukeutua naisellisemmin?

Haluan muutosta. Tajusin sen tänään kävellessäni kaupungilla bussille, märehtiessäni parannuskeinoja ahdistukselleni. Elämäni on ollut todella kauan pysähdyksissä ja oikeastaan käynyt takaperoiseen suuntaan tiellä, jota en ole aiemmin käynyt. Tajusin kaipaavani musiikkia, jota kuuntelin yläasteella (t.A.t.U., Christina Aguilera, The Black Eyed Peas, Avril Lavigne, Gwen Stefani, Utada Hikaru, Fergie...), vielä kun musiikkimakuni ei ollut ainoastaan periaatekysyms. Musiikin saan takaisin hyviltä ajoilta, mutta entä naiseuteen liittyvät asiat, vaatteet, meikkaus hiukset, kaikenlaiset naisellisuuden ulkoiseen ilmaisuun liittyvät asiat? Jonkun muun mielestä olisi ehkä helppoa pyytää vanhemmilta rahaa, mennä kampaajalle ja shoppailemaan. Minä en ole tottunut sellaiseen. Suurempaa ongelmaa tuottaisi päättäminen, mitä sitten itselleni ostaisin. Tyylin vaihtaminen (ja sellaisen ylipäätäinen organisoiminen ja päättäminen) tuottaa sellaisen päänsäry jo pelkkänä ideana, että pääni menee automaattisesti tilttiin. En pysty mitenkään kuvittelemaan tuntevani oloani mukavaksi designvaatteissa, tai erityisen naisellisissa vaatteissa, joka jo sinänsä nollaa ajatuksen muutoksesta. Olisin niin onnellinen, jos tavoittaisin vihdoinkin oman tyylini. Ehkä se on jossain maanläheisyyden ja tyttömäisyyden välillä.

En ole käynyt kampaajalla elämässäni kuin yhteensä kolme kertaa: Kerran 6-vuotiaana, kerran 11-vuotiaana ja kerran 14-vuotiaana. Koskaan en ole ollut tyytyväinen lopputulokseen. Haluaisin leikata ja värjätä hiukseni joksikin aivan erilaiseksi. Haluaisin hehkua tutuille ihmisille ajatusta: Minä elän!

Muutosta haluaisin jossain muullakin alalla: Tahdon tutustua uusiin ihmisiin ja solmia uusia kontakteja. Haluan tuntea kokonaisen kasan uusia ihmisiä, joista en tiedä juuri mitään ja tuntea sen innotuksen tunteen kun kaikki on vielä mahdollista.

Olen myös ryhtynyt miettimään, josko elämääni määrittäisi liikaa cosplay. Luettuani JapanPopin jutun otakuista, pystyin heti leimaamaan itseni viralliseksi cosplayotakuksi. Elämäni valintojen kriteereihin kuuluu täysin vakituisesti cosplay. Isoin syy hiusteni tylsyyteen on cosplay. En tee niille mitään, ellei kyseessä ole cosplaypukuuni liittyvä kampaus. Sama toimii myös toisin päin. En uskalla tehdä niille mitään radikaalia, jotta voin tarvittaessa muuttaa ne cosplayta varten. Olen melkein jo päättänyt, että päästän tuosta ajatuksesta irti ja teen hiuksilleni juuri niin kuin haluan. Tarvitsen muutenkin lisää sisältöä elämäääni.

Nyt kun olen jauhanut tarpeeksi naisellisuudesta, haluaisin vielä nostaa esiin siveellisyyteni versus baarissaiskemisetiikan. Olen tosin niin väsynyt, että se taitaa jäädä toiseen kertaan. Olen muutenkin saanut mieleni edes hieman tasapainoisempaan tilaan.

Viikonlopun piristeruiske oli, kun Iina sanoi, ettei tiennyt, että osaan laulaa. Kiitos siitä. <3